Titti Timantti vastaa:
Moi,aika rankka kuvio, todellakin. Selvää tässä on ainoastaan se, että näin ei voi jatkua. Tätä eivät jaksa loputtomiin äiti eivätkä lapset etkä sinä ja sinun lapsesi. Selvää on onneksi myös se, ettei näin tarvitse jatkaa ikuisesti. Pohdin muutamia huomioita aiheesta, toivottavasti niistä löytyy jotain apua. Olette varmaan jo yhdessä ja erikseen kyllä ajatelleet ja yrittäneet tätä paljon. Kysy suoraan kahden kesken, mitä rakkaasi eniten toivoisi sinulta yhteisissä tilanteissa.
Pohdit jännästi, että kurinpito edellyttää tiettyä auktoriteettia. Se ihmeellinen "joku" pitää olla, että tulee kuulluksi. Moni luulee, että se "joku" on fyysistä voimaa tai väkivallalla uhkailua, pelottavuutta siis. Toimiihan sekin, muttei rakentavalla tavalla. Jotenkin se oma auktoriteetti rakentuu lujuudesta, tinkimättömyydestä. Sitä taas on todella raskasta rakentaa tuollaisissa tilanteissa, väsyneenä.
Yllättävän suuri vaikutus on äänellä, äänensävyllä. Sitä voi onneksi harjoitella. Aikuistenkin välisistä ristiriidoista sanotaan, että se, joka ensin korottaa ääntään, on hävinnyt väittelyn menettämällä tyyneytensä. Luulen, että vastaava kuvio pätee tässäkin tapauksessa.
Äänenkäyttöään voi kehittää harjoittelemalla. Kun siihen alkaa kiinnittää huomiota, saattaa nopeastikin huomata, milloin tulee tiuskineeksi, kiljuneeksi tai puhuneeksi pyytelevään sävyyn. Harjoitelkaa äänensävyä, jossa ei kuulu hiventäkään heikkoutta, ei mitään "jooko"-sävyä. Tärkeää on myös olla ilmentämättä hermostumista, suuttumusta, sekään ei kerro auktoriteetista. Suuttujaan ihminen reagoi vaistomaisesti suuttumalla itsekin. Tavoitteena on siis neuvottelematon ja tinkimätön, mutta turvallinen ääni.
Tällainen rauhallisen vankkumaton ääni kuuluu niihin hetkiin, jolloin lapsen kanssa ei tosiaan tarvitse neuvotella mistään. Maapallon jokainen lapsi vastustelee nukkumaan menemistä ainakin joskus ja kuitenkin maapallon jokainen lapsi tarvitsee yöunensa joka ikinen ilta, joten aiheesta ei tarvitse neuvotella. On tosiaan aiheita, joista ei tarvitse erikseen keskustella ja sopia lasten kanssa. Äidin ei tarvitse osata perustella, miksi ruokaa syödään tai telkkari suljetaan. Hänellä on oikeus päättää, jos hän on järjissään oleva aikuinen ja sitä hän tuntuu tässä tapauksessa olevan (väsymyksestä ja syyllisyydestä itkeminen ei tee hänestä hullua, kuten tiedätkin jo). Olen sitä mieltä, että lapsen on ihan hyvä tietää, että on asioita, jotka vain ovat "ei" tai "joo" ja ihan siksi, että aikuinen niin sanoo. Vaikka kuinka ärsyttäisi, tällainen luo myös turvallisuudentunnetta, sillä aikuisesta tulee vankkumaton tunnelma tyyliin "tuo ihminen on vahvempi kuin minä". Vankempi asenne aiheuttaa varmasti aluksi entistä pahempaa huutoa, mutta se huuto alkaa helpottaa usein jopa parin päivän sisällä.
Kun villiintyminen saa äidin luhistumaan joko huutoon tai kyyneliin, lapsella saattaa olla entistä turvattomampi olo sikäli, että aikuinen on hänen vallassaan, heikompana, häneen ei voi vaistomaisesti "luottaa". Ei kukaan lapsi ajattele näin, mutta miltä mahtaakaan tuntua, kun vanhempi luhistuu ennen itseä? Siis mikä sitten auttaa siihen pelkoon, kun painajaisunen hirviö hyökkää eikä vanhempi olekaan itseä vahvempi? Mihin siitä sitten pakenisi?
Katsokaa TV2:lta tiistaisin tulevaa sarjaa Lapsityrannit (klo 19). Siinä hankaliin lapsiin erikoistunut lastenhoitaja tulee opettamaan vanhemmille, miten suoriutua. Kiinnostava ohjelma, josta voi soveltaa vinkkejä ihan tavallisenkin lapsiperheen arkeen. Muistan ohjelmasta yhden hyvän pointin: "Sinä olet aikuinen, tämä lapsi on neljän vanha. Sinä olet fyysisesti vahvempi, joten jos hän ei tule suosiolla, koppaat syliisi ja kannat. Etkä anna lyödä tai potkia, tartut käsiin tai jalkoihin rauhallisesti kiinni, jos lapsi yrittää. Muista, että sinä todellakin olet vahvempi ja sinun tehtäväsi on opettaa, ettei sinua tai ketään saa lyödä tai potkia, vaikka kuinka kiukuttaisi."
Moni vanhempi pelkää olevansa väkivaltainen, jos raahaa riehuvan lapsen mukaansa tai suojaa itseään esim. lapsen potkuilta. Sanoisin, ettei paikasta toiseen siirtäminen eli siis kantaminen lasta satuta. On tosiaan tilanteita, joita hysteerinen nelivuotias ei pysty yksin lopettamaan. Luulen, että monesti hysteeriselle lapselle on parempi, että vanhempi koppaa napakasti syliinsä ja ikään kuin pakottaa rauhoittumaan, kuin että hänet jätetään yksin kokoamaan itseään. Ehkä voi ajatella, miltä itsestä tuntuisi, jos menettäisi väsyneenä kontrollinsa aivan totaalisesti eikä kukaan tulisi ja halaisi "ehjäksi"... Tämä ei nyt oikeastaan liittynyt tuohon teidän tilanteeseenne, koska teillä selvästi on asiaa ajateltu ja yritetty, tulipahan vain mieleen nimimerkillä Ruokakaupassa koettua.
Toinen hyvä telkkarivinkki teidän tyyppiseen tilanteeseen oli, että se vahvempi kasvattaja ei saa horjuttaa heikomman auktoriteettia esim. määräilemällä omia, kovempia rangaistuksiaan. Heikomman kasvattajan sanan teho kasvaa, kun myös hän langettaa tarvittaessa "oikeita" rangaistuksia.
On ihanaa, että jaksat olla noin hienosti tukena. Tilanne on vain käymässä liian rankaksi, niin kuin sanot itsekin. Kaksi pikkulasta ei saisi määrätä aikuisten elämää noin paljon. Laatikaa siis yhteinen "sotasuunnitelma" kurin palauttamiseksi. Kuri kuulostaa pahalta sanalta, mutta sitten kun kuri toimii jo rutiinilla, jää enemmän aikaa yhdessä leikkimiselle ja touhuilulle eikä kuria tarvitse erikseen rautaisin ottein koko ajan "pitää". Kun tietyt rutiinit saadaan toimimaan ilman sinuakin, alussa tarvittava tsemppaaminen jää vähemmälle.
Turhat uhkailut kannattaa ainakin jättää. Kukaan ei ota tosissaan ihmistä, joka uhkaa "et saa enää koskaan ruokaa" tai "jos et lopeta heti, lähden pois". Kun uhkaus on kerran peruttu, sitä ei enää oteta tosissaan. Välillä voi kuitenkin "uhata" konkreettisilla ja loogisilla asioilla: "jos heität vielä ruokaa, tv laitetaan kiinni". Ja jos ruokaa heitetään, ei neuvottelun pätkääkään, vaan tv todella suljetaan. Kun ekalla kerralla huuto otetaan tyynenä ja taipumatta vastaan, seuraavalla kerralla uhkaus otetaan jo astetta vakavammin. Jos taas telkan sulkemisella uhkaillaan, mutta sitä ei koskaan toteuteta, en minäkään tottelisi sellaista käskijää. Ihan vain siksi, että ei olisi pakko.
Jokainen kasvattaja käyttää varmaan joskus jotain tällaista "uhkailua" tai "kaupankäyntiä". Jos syyt ja seuraukset ovat kohtuullisia ja järkeviä, ne toimivat. Lapsi tietää, ettei saa heittää ruokaa. Jos hän menettää sen seurauksena telkan katsomisen siltä illalta, hän tajuaa kyllä sisimmässään, miksi. Lapsi saa valita tiettyjä asioita, valinnan mahdollisuuksia voi oikein erikseen järjestää korostamalla vaikka sitä, millaiset sukat tänään valitaan. Lapselle se voi olla yhtä suuri ilonaihe kuin saada päättää TV:n katselusta.
Kovasti tässä taas luennoin ihan kuin joku paraskin asiantuntija... Paras vinkkini tällä erää on kuitenkin se telkkarivinkki, ohjelma herättää paljon ajatuksia. Joskus pienikin vinkki sovellettuna omaan arkeen saattaa tehdä jo pieniä ihmeitä! Lyhyesti omat kokemukseni aiheesta kuitenkin tiivistyvät siinä, että kasvattajien täytyy olla samalla linjalla: samat kiellot, samat kehut, samat rangaistukset tai kiitokset. Ja sitten se, että valta pitää yrittää säilyttää itsellä silloinkin, kun pääsisi helpommalla antamalla periksi. Keneltäkään se ei tietenkään onnistu aina, joten en todellakaan halua kritisoida kovasti yrittävää rakastasi, ei hänellä ole helppoa. Lähtekää vaikka siitä äänensävyn harjoittelemisesta. Se voi olla jopa hauskaa!
