Titti Timantti vastaa:
Hei Sissi,viimeinen lauseesi on tärkeä. Kyllä, sinun tunteesi pitää ottaa huomioon. Mutta suhteessanne on kaksi "minää", joiden tunteet pitää ottaa huomioon.
Meillä naisilla on paha tapa nähdä asiat niin, että vaikeina hetkinä juuri oma elokuvamainen tapamme reagoida on se oikea. Moni meistä saattaa itkeä toisen kylmyyttä ja unohtaa kokonaan, että toinen on ihan yhtä risana, MUTTA eri tavalla. Elävä esimerkki omasta elämästäni: lähden surullisena, mutta omasta päätöksestäni ja mahdollisimman ikuisesti, itken hysteerisenä lentokentälle lähtiessäni "miten voit olla tuollainen", kun mies ei halua nostaa tyynyä kasvoiltaan, avata silmiään, puhua, kuunnella eikä nousta sängystä halaamaan, mumisee vain olevansa aivan liian väsynyt. Olen hetkessä varma, etten KOSKAAN merkinnyt moiselle munapäälle MITÄÄN, kunnes muistan, että jäähyväiset ovat hänelle vaikeita. Mies tokenee tunnelukostaan vasta, kun tajuan todeta kyyneleideni lomasta: "Okei, kai tässä voidaan kysyä myös, miten minä voin olla tällainen, että vaadin sinua halaamaan, jos juuri se kerran on vaikeaa".
Tuo oli hirveä tilanne kummallekin, mutta draamakuningattarena otin ensin oikeudekseni olla sitä mieltä, että MINÄ tiedän, miten tällaiset suuret jäähyväiset kärsitään "oikeaoppisesti". Onneksi olen saanut pohtia teidän lukijoiden kohtaloita ja jälkiviisaana sepostaa, että kyseenalaistakaa sen oman reaktionne oikeus. Muuten en ehkä olisi oppinut ajattelemaan itse vastaavassa tilanteessa toisen näkökulmasta. Kaikesta elämässä siis oppii eikä koskaan tiedä, milloin mistäkin on hyötyä... :)
Käytännössä otat varmasti poikaystäväsi tunteet huomioon monella tavalla, sen uskon kyllä. Minusta sinä voit ja sinun pitää antaa periksi aina silloin tällöin. Pitää toki kuunnella itseään, sillä vaikka suuri osa periksiantamisesta on hyvää, kasvattavaa ja rakentavaa, osa taas on itsensä "myymistä ale-hintaan". Sen kyllä tietää, kun tekee liikaa kompromisseja ja hyväksyy toiselta asetelman, jossa jää aina itselle hylätty olo. Jokaisen kannattaa kuitenkin skarpata sillä tavalla, ettei anna jokaisen mielipahan tuntua siltä, että "joo, nyt mua ei yhtään huomioida." Jos siis vaikka kaikki ystäväsi asuvat kimpassa, älä vedä siitä johtopäätöstä, että kaikki muunlainen seurustelu on huonoa kohtelua.
Yhteenmuuttamiseen ei voi oikein pakottaa. Jätä asia hautumaan, tai alkaa ahdistaa ihan liikaa ja savustat miehen käpälämäkeen. Aikaa on. Ei tämä ongelma ole palava sikäli, että voitte yhtä hyvin jatkaa entistä leppoisaa elämäänne ja silti teille jää vielä VUOSIKYMMENIÄ yhteiselon aikaa. Paniikki saa asiat tuntumaan siltä, että heti pitää kaiken muuttua, mutta ei se vain ole niin. Paniikki vain tuhoaa.
Vanhempien luona ei tarvitse aina haahuilla. On paljon hyviä parisuhteita, joissa vanhempien kanssa ei yksinkertaisesti puuhastella sen kummemmin. Ei sitä yhteistä kemiaa aina ole. Yksi onnellisimmista koskaan tietämistäni pariskunnista on ollut tasapainoisesti naimisissa 35 vuotta, mutta vaimo ja anoppi eivät koskaan ole sen kummemmin pitäneet toisistaan. He eivät koskaan ole riidelleetkään, vaan olleet aina kohteliaan etäisissä väleissä, nähneet pakollisissa sukukuvioissa vaihtaen pakolliset kuulumiset. Miehen ja anopin suhde sen sijaan on toiminut, samoin lastenlasten ja anopin suhde. Vaimo ja anoppi ovat eläneet rauhanomaista rinnakkaiseloa teeskentelemättä koskaan mitään, koska ovat hyvin erilaiset. Kaikilla on ollut hyvä olla tässä kuviossa. Varsinkin nuorena voi olla hankala viihtyä toisen perheen kanssa eikä siihen pidä pakottaa, kunhan jonkinlainen kunnioittava kohteliaisuus väleissä säilyy. Älä yritä kontrolloida tilanteita olemaan jotakin, mitä ne eivät vielä ole. Aikaa on tässäkin asiassa.
Nyt vain tulitaukoa! Niele ylpeytesi, oikeista syistä tehtynä se kaunistaa. Sano, että haluat tulla vastaan ja antaa aikaa unohtamalla koko aiheen toistaiseksi. Mistäpä tiedät, ehkä tämä ele saa miehen tuntemaan olonsa taas vähemmän häkkieläimeksi?
