Heippa Titti. Minulla on palava ongelma. Olemme seurustelleet 2 vuotta. Olemme normaalisti täydellinen pari, harrastamme joitain asioita intohimoisesti yhdessä, ja arkikin on molempien mielestä upeaa, rauhallista sekä säpinää. Nyt haluaisin muuttaa yhteen, kumppanini ei halua. Tästä lähtien olemme tapelleet non-stop kuukauden.
Poikakaverini ei halua tulla vanhempieni luokse, hän haluaa nukkua enemmän erillään ja pohdimme jo, että pitäisikö lopettaa. Olemme molemmat hyvin itsepäisiä. Mutta voinko enää antaa periksi ja sanoa hänelle että ok, mene yksin, ja jäädä yksin? Onko se oikein? Mikä on oikeudenmukaista? Eikö minunkin tunteet pidä ottaa huomioon?
Millä kriteereillä valitset sen, mihin kysymyksiin vastaat? Olen lähettänyt jo muutaman kerran omat kysymykseni, mutta et anna mitään vastauksia. Eivät omani ole olleet kyllä sen 'huonompia' kuin ne, mihin vastaat!!! Hassua.
Ystävä vai kumppani? Minulla on naispuolinen ystävä, jonka kanssa harrastamme seksiä ja sanomme toisillemme, että olemme vain ystäviä. Olemme molemmat sinkkuja. Mikä neuvoksi, kun tunteet kuitenkin nousee pintaan?
Miten piristäisin melkein 4-vuotista seurustelusuhdetta? Emme asu yhdessä, suhde ollut välillä aika vuoristorataa, mutta kaikesta selvitty. Ehkä olisi aika ottaa joku askel suhteessa, kumpikin sen tietää, mutta rohkeus puuttuu... Se taitaa kumpaakin turhauttaa, yhteisestä tulevaisuudesta on kyllä puhuttu. En tiedä, onko syksyn ja talven pimeys tehnyt tehtävänsä, ja nyt kaipaisi jotain piristystä suhteeseen.
Pitkän on-off -suhteiluni loputtua olen surullinen, mutta kovasti yrittänyt päästä elämässä eteenpäin. Tätä ei auta se, että minua piirittävät vain varatut miehet. (Olen näyttävä nainen, ja minut huomioidaan, minne ikinä menenkin.)
Ymmärrän, että varatut miehet pönkittävät itsetuntoaan flirttailemalla kanssani ja heillä ei ole mitään menetettävää, kun kainalosta löytyy aina oma kulta. En edes flirttaile itse takaisin ja pahimmassa tilanteessa varatun miehen tyttöystävä on huomannut miehensä temput ja sähisee siitä tietysti minulle.
Omaa oloani tämä ei helpota, päinvastoin olen entistä enemmän alkanut epätoivoisesti jälleen ikävöidä exääni. Vinkkejä selviytymiseen?
Mitä teen, kun tekee mieli pettää, vaikka takana on lähes kymmenen vuoden yhteiselo? On sellainen olo, että mikään ei enää tunnu miltään ja kaikki päivät jatkuvat samanlaisina...
Minua ahdistaa avomieheni haluttomuus sitoutua. Olen 23-vuotias ja mieheni on saman ikäinen. Seurustelumme alkuaikoina mieheni sanoi silloin tällöin humalassa haluavansa viedä minut vihille ja lapsia kanssani. Suhteemme on ollut aikamoista vuoristorataa, ja nyt reilun vuoden seurustelun jälkeen mieheni sanoo, ettei ole varma, haluaako ikinä mennä naimisiin ja mikä pahempi, ehkä ikinä ei halua lapsia.
Tiedän, että olemme suht nuoria, mutta minä haluan mennä naimisiin ja perheen myöhemmin, ehkä n. viiden vuoden päästä. En siis tarkoita, että haluaisin näitä asioita nyt, mutta edes JOSKUS. Mistä tämä mieheni mielenmuutos voi johtua? Pelkään, että hän on yhtäkkiä tajunnut, että minä en ole hänelle "se oikea". En halua herätä 30-vuotiaana siihen, että minulla ei ole perhettä ja että kaikki kunnon miehet ovat olleet naimisissa jo aika päivät.
Ongelma on nyt se, että minun kultani ei koskaan puhu mulle mistään vakavasti ja kun minä yritän avata keskustelua, hän ei kuuntele minua. Katoaa vain luotani tai alkaa puhua päälle. Mitä voin tehdä, kun hän ei pysty kumpaankaan? Olen sanonut asiasta hänelle eikä hän ottanut sitä kuuleviin korviinsa, ennen kuin sanoin, että jos hän ei pysty tähän, suhteemme on ohi. Mä en vaan kestä enää!!!
Olen seurustellut pian vuoden verran nykyisen poikaystäväni kanssa. Me pystytään puhumaan asioistamme toisillemme ja seksielämä loistaa. Arkipäivinä näemme toisiamme yleensä kuuden jälkeen ja yöt vietämme yhdessä, mutta kun viikonloppu tulee, niin poikaystäväni lähtee joka kerta kavereidensa kanssa ryyppään ja minä jään yleensä yksin kotiin odottamaan häntä. Hänen kaverinsa ovat sinkkuja, joten ryyppäämässä on yleensä mukana myös lauma naispuolisia henkilöitä.
Kun hän lopulta tulee viereeni, niin hän kertoilee, kuinka kaikki on taas kerran yrittäny tyrkyttää itseään hänelle, mutta hän vakuuttaa kieltäytyneensä kaikesta. Mustasukkaisuudestani syntyy välillä riitoja. Tästä huomaa kyllä, miten härkä ja vesimies sopivat toisilleen. Rakastan häntä, mutta en tiedä, että pitäisikö tarrautua enemmän vai antaa hänelle sopivasti tilaa...
Titti Timantti on oikean helsinkiläis-kirjoittajan leikki-persoona. Sellainen hahmo, jota kaikki kai tahtoisivat olla: onnellinen ja arjen tylsyyden yläpuolella. Timantin omalaatuisia ajatuksia ihmiselämän outouksista on julkaistu eri lehdissä vuodesta -98 alkaen. Moni muistaa Timantin Like-Uutisten Doctor Love -kolumneista.
-Leikkimällä Titti Timanttia näen asiat ihmeellisestä perspektiivistä. Näen mahdollisuuksia löytää uusia onnen palasia. Se on minusta arvokas kyky - ja sen jaan mielelläni muiden kanssa.
